“Mä oon tässä miettinyt ja todennut, etten mä sua rakastakaan…!” Sanat kaikuvat ikuisesti mielessäni, henki salpautui ja vilauksessa oli suhde ohi. Suhde mieheen, jota pidin unelmieni miehenä, joka sitä olikin ja on edelleen, vaikka “meitä” ei enää ole. Ja näin on jälleen kerran vedetty matto pois jalkojen alta. Puoli vuotta olen itseäni parannellut ja yrittänyt jaksaa. Onkohan tämä sitä viidenkympin kriisiä, villityksestä en ole vielä ainakaan nähnyt vilaustakaan, vai ovatko nämä puumanaisajatukset juuri sitä?

Kuinka selittäisin tämän taas itselleni. Annoin itseni jälleen kerran ihastua, rakastua, uskoa siihen, että joku mies voisi minua rakastaa tällaisena kuin olen. Hah! Turhia kuvitelmia ja itsensä pettämistä koko viime vuosi taas. Miksi ihmeessä uskon aina, että jossain on oikeasti se unelmien prinssi, jos sitä ei vielä 50 vuoteen mennessä ole ilmestynyt eteeni, vai olenko vain sokea? Ei, ennemminkin sen verran huono saalis, ettei ketään enää kiinnosta. Ulkonäköni ei käy yksiin miesten unelmien kanssa, varallisuuteni on ennemminkin vararikon puolella, vanhat velat painavat päälle, mutta tulenpahan juuri ja juuri toimeen omillani. Mutta pelkällä luonteella ei suhdetta rakenneta, eikä se tie miehen sydämeen kulje edes vatsan kautta. Uskokaa pois, olen sen verran monet gourmet-ateriat tarjonnut, ei, ei se auta. Huumorintajuni tai iloisuutenikaan ei riittäne kiinnostamaan miehiä, ilkeä en osaa olla, jankuttaminen on minulle vierasta, eikä riitely tai komentelu ole minulle ominaista. Yksi asia myös missä tiedän osaavani miehen tyydyttää on seksi, siksi mietinkin puumanaiseksi ryhtymistä. Toisena vaihtoehtona näen vanhanpiian elämän.

Mitä minä sitten teen nyt? Mistä saan energiaa kasata ylpeyteni rippeet, tahdonvoimaa jatkaakseni tylsääkin tylsempää elämää. Tylsää kysytte? Juu, kun elämäni koostuu tällä hetkellä kodin ja työpaikan maisemiin, ei kiinnostavuudesta voi puhuakaan. No, onhan työni minulle sopivaa ja viihdynkin siinä. Asiakaspalvelussa on riittävästi mielenkiintoisia tapauksia ja tarpeeksi haastetta, jotta saan itseni innostumaan töihin lähdöstä joka päivä. Vieläpä sietämään ihmisten käsittämättömän itsekkyyden ja töykeyden meitä asiakaspalvelijoita kohtaan. Aivan kuin emme olisi ihmisiä, vaan lokakaivoja, joiden päälle ja syyksi voi sysätä kaiken yhteiskunnan mädän ja huonot asiat, joita asiakas on kokenut juuri sen päivän aikana. Silti jaksan ymmärtää heitä, päivästä toiseen kuunnella huolia ja toiveita, ajattelen aina jokaista yksilönä ja mietin että kai heilläkin on syynsä olla pahalla tuulella. Kai olen vain liian suvaitsevainen, kiltti tai jotain sinnepäin.

Jollain lailla masentuneena en  viitsi kotona tehdä enää sen kummempaa, kuin olla ja katsoa telkkarin uusintoja päivä toisensa jälkeen. Ruoanlaitto itselleni ei kiinnosta, joten ruokavalioni perustuu kahvista, myslistä ja jogurtista. Kyllä silläkin elää, joskus innostun, kun ystävät piipahtavat kyläilemässä. Leivon ja hemmottelen heitä, tyrkkään loputkin leipomukset heidän mukaansa ja vaivun taas mysli-kahvi-ruokavaliooni. Kerroinko jo että asun yksiössä, ei ole liikaa siivottavaa, vanhalle piialle sopiva asumismuoto, mikro, jääkaappi, sänky, sohva ja ruokapöytä, telkkari ja tiski- ja pesukone. Mitäpä sitä ihminen muuta kaipaisi.

Sydämeni yrittää väittää, että se syli olisi ihana, sellainen syli, jossa tuntisin olevani haluttu, kaivattu, turvassa ja merkittävä. Järki taistelee sydäntä vastaan ja murskaa tuollaiset haaveet. Katkera mieleni jyrää tunteet maanrakoon ja väittää ettei elämääni enää koskaan tule rakkautta. Vaan jossain se pienen pieni toivon kipinä kuitenkin on elävänä, hiilloksena, joka kieltäytyy sammumasta, saaden uutta hehkua jokaisesta hymystä, ilon pilkahduksesta, pienestäkin kehusta jonka joku jossain heittää minulle. Kunnes taas järki heittää ämpärillisen jäitä ylleni sammuttaen kaikki toivonpilkahduksetkin.

Mitä minä sitten siltä unelmien mieheltä haluan? Taisi tulla jo mainittua, olisi ihana tuntea, että joku oikeasti arvostaa, kaipaa, haluaa  ja pyrkii suojelemaan minua kaikin tavoin. Yhdessäoloa, yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita, tavallisia arkisia asioita, ystävien ja sukulaisten tapaamista, matkustamista, nauramista, kiusoittelua ja seksiä. Paljon ihanaa, monipuolista ja mieltä järisyttävää seksiä, sitä minä kaipaan. Haluan varmasti seksiä enemmän kuin kukaan mies jaksaa antaa. Eipä sellaista miestä vielä ole eteeni sattunut, tai no olihan se yksi, joka tosin hukutti itsensä alkoholiin joka päivä, mutta hänen kanssaan sain tarpeeksi seksiä joka päivä. Elämä on luotu nautittavaksi, vastoinkäymiset tulevat pyytämättäkin, pitää vain muistaa nauttiakin aina kun vain voi. Se on mottoni, muuten en olisi jaksanut tähänkään saakka kaikkia vastamäkiä kiivetessäni. Onnekseni en itse alkoholiin ole sortunut, vaikka siitä osaankin nauttia, siis nauttia oikealla tavalla oikeassa määrin ja ilmankin pärjää.

Mitä voisin antaa miehelle itse? No täydellistä huomiota, hemmottelua, huolenpitoa, hellyyttä, rakkautta, omaa aikaa ja tilaa, omistautumista, seksiä. Minulla on taipumus antaa liikaa, ehkä tukahdutan miehen hellyyteen? Saan vain itse siitä niin paljon tyydytystä ja kun se vain tulee luonnostaan, miksi en hemmottelisi. Sitä saa mitä tilaa, tai antaa tässä tapauksessa, eikö vain?

Entä se puumanaiseksi alkaminen? Jostain syystä ikäisilläni miehillä on huono itsetunto, olisiko nuoremmilla sitten parempi? En ole uskaltanut kokeilla, vielä! Ystävättärilläni on nuoria rakastajia ja he näyttävät nauttivan puumanaisena olemisesta. Ovatko he sitten onnellisia niin? Vai olisivatko he tyytyväisempiä itseensä vanhoinapiikoina? Mistä saan rohkeutta yhden illan suhteisiin, kun sellaisia en ole eläissäni  harrastanut, tai edes lyhyitä suhteita. Vanhapiika, puumanainen ei kuitenkaan aio enää suhteeseen langeta, joten seksi nuorempien kanssa voisi olla mielenkiintoinen vaihtoehto. Parin viikon kuluttua on edessäni työmatka ja mahdollisuus toteuttaa ehkä ensimmäinen iltani puumanaisena, vai jääkö vaihtoehdoksi vain se vanhaksi piiaksi ryhtyminen? Siihen asti talsin tunnollisesti työpaikan ja kodin väliä kevättä odottaen, nouseeko jostain vielä aurinko herättämään uinahtaneet tunteeni. Karauttaako puumanainen paikalle vai tyydynkö sormileikkeihin vanhanpiian ottein, jään odottamaan tulevia viikkoja.